torstai, 16. tammikuu 2020

Joker - Vitsailija

Joaquim Phoenixin tuleva Oscar palkinto suoritus on häiritsevän todentuntuinen, kipeä, häiriintynyt ja realistinen versio siitä, miten Jokeri syntyisi täysin todellisista lähtökohdista ilman mitään yliluonnollista. Psykologinen ja väkivaltainen tarina on monella tavalla kipeän todellinen, mikä tekee siitä juuri siksi niin puhuttelevan.

 

 

Kirjoitettu viimevuoden puolella, mutta jäi julkaisematta

 

Arthur Fleck (Phoenix) on epäonnistunut koomikko, masentunut ja kärsivä mies ja vaikeista lähtökohdista peräisin oleva mielisairas ihminen joka on yhden tönäisyn päässä psykoosista. Hänen työnsä ei tarjoa tyydytysä, hänen äitinsä tarvitsee jatkuvaa hoitoa ja yhteiskunta potkii päähän. Tätä ei auta Arthurin vaiva joka saa hänet holtittomasti nauramaan hänen stressaantuessaan. Arthurin sisällä kytevä psykopaatti, yhteiskunnan rappioituminen  ajaa lopulta traumatisoituneen miehen reunan yli ja hakemaan kostoa ja osansa ansaitsevat niin talk show isäntä Murray Franklin (Robert DeNiro) kuin itse Thomas Wayne (Brett Cullen).

Iso osa elokuvan todellista vetovoimaa on sen kipeän realistinen asetelma. Arthurin ongelmat ova todellisia ja elokuva rakentuu niin hyvin että se maalaa erittäin hyvän ja todenmukaisen version siitä, miten kaikki tälläinen todella voisikaan muotoutua. Se myös rakentaa monenlaisia mahdollisuuksia siitä, mitä elokuvan tarina todellisuudessa onkaan. Onko Arthur oikeasti Jokeri, vai vain psykoottinen mies joka luulee olevansa Jokeri. Tarina ei kerro vaan jättää sen katsojan tulkittavaksi. Tietysti elokuvan menestyksen myötä Arthur Fleck todennäköisesti on Jokerversen Jokeri ja jatko-osa taitanee tehdä Jokerversen version Lepakkomiehestä, vieläpä paljon realistisemmin mitä Christopher Nolanin trilogia.

Joker toimii niin hyvin koska ei yritä olla vain sarjakuvaelokuva ja Jokerin syntytarina vaan se käyttää tätä mahdollisuutta kertoakseen oikean tarinan oikeilla asioilla joita ihmiset saattavat käsitellä joka ainut päivä. Tämä on myös yksi syy miksi elokuvasta on maalattu paljon pahempi mitä se oikeasti onkaan. Kyllähän tämä on väkivaltainen elokuva, mutta lähdemateriaalin pohjalta se olisi voinut olla paljon pahempikin.

Itse olen sitä mieltä että yksi mies olisi parempi näyttelemään Jokeria kuin kukaan muu, itse Willem Dafoe. Joaquim Phoenix ei olisi ollut oma valintani kovinkaan äkkiä (kun en erityisemmin pidä hänen näyttelemisestään) sillä niin paljon parempiakin vaihtoehtoja olisi ollut. Mutta Phoenix tekee kuitenkin tässä elokuvassa parhaan roolisuorituksensa mitä on koskaan tehnyt ja tulee koskaan tekemään. Hänen suorituksessaan on mukana sitä lämminhenkistä miestä joka on kuitenkin pahasti masentunut ja rikkinäinen. Hän saa elokuvassa kunnolla selkäänsä, kärsii, itkee ja kokee kovia, kunnes sitten lopullisesti napsahtaa ja tuo mukanaan sen psykopaattisemman version itsestään joka purkaa pahan olonsa väkivallalla, koska mikään muu ei vain toimi. Tämä kokonaisuus on roolisuoritus josta tulee parhaan miespääosan Oscar pysti.

Muut elokuvassa mukana olevat ovat lähinnä kivoja lisiä ilman mitään kovinkaan kummoista. Robert DeNiro toimii oikein hyvin elokuva "pääpahiksena" (Arthurin mielessä) ja Zazie Beetz on erittäin hyvä Arthurin ihastuksen kohteena. Brett Cullen tosin on aivan väärä valinta Thomas Wayneksi sillä hänestä puuttuu kaikki se mitä Thomas Waynen kaltainen hahmo tarvitsisi. Muutenkin Wayne on elokuvan kakkospahiksena aika heikko esitys sillä hän tuntuu olevan vain yksi tylsä pohatta hahmo ilman mitään sisältöä. Vain nimi tuo mukanaan jotakin sisältöä.

Kokonaisuutena Joker on yksi tälläinen elokuva joka on ihan katsomisen arvoinen jos arvostaa psykologisia elokuva, tai sitten jos haluaa nähdä Jokerin oman elokuvan. Itse en vieläkään miellä tätä versiota sellaiseksi millainen Joker todellisuudessa on, mutta kyllähän tämä on yksi versio hahmosta jolla on monet kasvot. Kaipa tämä on yksi versio jonka Jokeri kertoisi itsestään. Kyllä Heath Ledger edelleen on se paras Jokeri.

 

+ Psykologinen ote

+ Todenmukaisuus

+ Tyylitelty väkivaltaisuus

+ Monitulkintainen

 

- Joaquin Phoenix Willem Dafoen sijaan

- Thomas Wayne on ontto hahmo

- Paikoin pitkäveteinen

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava

torstai, 7. marraskuu 2019

Doctor Sleep - Tohtori Uni

Stephen King kirjoihin ja novelleihin pohjautuvissa elokuvissa on usein sellainen tietty ote, eikä Hohdon tarinaa jatkava Tohtori Uni ole siinä suhteessa mitenkään erilainen. Se on King tarina ja erittäin tunnelmallinen sellainen.

 

 

 

Dan Torrance (Ewan McGregor) on lapsuutensa traumojen arpeuttama mies. Itseään paetessaan, hän päätyy lopulta työhön, jossa hänen erityisen lahjansa osoittautuvat todella hyödyllisiksi. Samaan pahaenteinen joukko, kärjessä Hattu-Rose (Rebecca Ferguson) väijyy lapsia joissa "höyry" on vahvimmillaan ja eräs jossa se todella on vahvimmillaan on Abra, joka Danin tavoin, "hohtaa".

Kingille tyypilliseen tapaan tarina tekee monta käännöstä, ennenkuin se alkaa todella etenemään ja muuttuu todella hyväksi. Päätarinassa on usein muutama sivutarina ja vaikka elokuva onkin reilusti yli kaksi tuntia, niin joutuu monin paikoin karsimaan tiettyjä kuvioita. Siitäkin huolimatta tarina kerrotaan todella hyvin ja vaikka se ajoittain onkin vähän laahaavampaa sorttia, niin se mikä todella kannattelee sitä, on se erityisen vahva tunnelma.

Kingin tarinoissa tunnelma on usein niitä parhaita osuuksia ja juurikin niistä syistä, kuin tässäkin tapauksessa. Monesti todella arkipäiväisiltä tuntuvista asioita osataan tehdä erittäin tärkeitä osia isoon kokonaisuuteen ja hyvinkin synkät puolet voivat nopeasti nostaa päätään.


Doctor Sleep ei ole halpaa säikyttely, sillä monesti myös sellaiset varsin psykologisemmat kauhupuolet nousevat isoon osaan ja se on juurikin niitä syitä miksi elokuva toimii niin hyvin. Toinen syy on siinä, että kauhu ei ole ainoa mikä elokuvaa kannattelee. Kuten It kaksikossa, myös Doctor Sleepissä on niitä arkipäiväisempiäkin asioita ja monia sellaisia puolia jotka eivät juuri ole kauhua nähneetkään. Se miten kokonaisuus on jaksotettu on erittäin tärkeää ja tässä elokuvassa jaksotus on kunnossa.

Tarinaa enempää avaamatta, monesti on erittäin upeaa se miten yllättävästi kauhua osataan käyttää. Kun kummallakin puolella on yliluonnollisia ominaisuuksia, niin tilanteet voivat mennä vaikka miten ja se vain korostaa sitä, miten kiinnostava elokuva Doctor Sleep on.


Tietysti esiin on syytä nostaa se, miten vahvasti tämän on jatkoa Hohdolle. Jack Nicholsonin tähdittämän elokuva ei ollut kirjalle kovinkaan uskollinen, eikä se muutenkaan ole niitä parhaita King filmatisointeja, eikä omasta mielestäni eritysien pelottava elokuva muutenkaan. Doctor Sleep on aivan toista maata, se on todella hyvä kauhuelokuva ja erinomainen jatko-osa Shinningille, joka myös korjailee edeltäjänsä virheitä. Mutta tämä toimii erittäin hyvin omana kokonaisuutenaa joten edeltävää elokuvaa ei tarvitse nähdä, mutta kyllä tästä enemmän saa irti, jos se on tullut katsottua.

Roolisuorituksissa on monta erittäin hyvää mutta kyllä elokuvan kaksi kantavaa voimaa ovat Ewan McGregor ja Rebecca Ferguson joista kumpikin tekee erinomaisen ja vahvan suorituksen joissa näkyvät niin monet puolet aina epätoivosta alkaen ja varsinkin niissä synkemmissä kumpikin hahmo toimii todella hyvin, oli sitten antavana tai ottavana osapuolena.

Lopetus on vähän niin ja näin, siitä tuntuu jäävän puuttumaan jotakin ja tuntuu että monet asiat jäävät kesken tai että tietyt tilanteet ratkeavan turhan nopeasti tai helposti. Itse en ole kirjaa lukenut joten vaikea sanoa että onko elokuva kuinka uskollinen, mutta monin paikoin se tuntuu siltä että se pyrkisi olemaan omanlaisensa paketti, koska se sopii jatko-osaksi elokuvalle, joka ei ole niin uskollinen kirjalle.


Kokonaisuutena Tohtori Uni on erittäin hyvä kauhuelokuva, varsinkin tunnelmallisesti. Se ei tyydy pelkkään halpaan säikyttelyyn ja koviin ääniin vaan paljon tunnelmallisimpiin hetkiin ja monesti pelkkä sydämmenlyöntiääni voi olla se mikä riittää luomaan tiettyä vahvaa ilmapiiriä. King elokuvien ystävien kannattaa ehdottomasti pitää tämä mielessä.

 

+ Ewan McGregor ja Rebecca Ferguson

+ Jaksotus

+ Tunnelma

 

- Ajoittain laahaava

- Lopetus

 

Arvosana: 7,8

 

Erityinen

sunnuntai, 6. lokakuu 2019

Batman vs Teenage Mutant Ninja Turtles

Batman%20vs%20TMNT.jpg?1570314404

Lepakkomies ja teini-ikäiset mutantti ninja kilpikonnat

 

 

Batman ja TMNT ovat kumpikin olleet pitkään niitä huippusarjoja niin TV:ssä kuin sarjakuvissakin. Kyllähän molemmat ovat pärjänneet hyvin myös peleissäkin. Elokuvien suhteen Batman lienee kuitenkin onnistunut paremmin.

 

 

 

Aina kaikki kahden sarjan yhdistämiset eivät onnistu mutta tämä elokuva näyttää miten yhdistäminen onnistuu erityisen hyvin. Batman vastaan TMNT on yksi parhaiten onnistuneita versus elokuvia, useammallakin tavalla.

Tarinassa Leo, Raph, Don ja Mike saapuvat Silppurin perässä Gotham Cityyn jossa ninjamestarilla on salainen liittolainen jonka kanssa hänen tavoitteensa maailmanherruudesta tai sen tuhosta kohtaavat. Tämä johtaa kilpparit vastakkain myös itsensä Batmanin kanssa, joka ottaa hyvin nopeasti yhteen sekä heidän, että Silppurin kanssa. Tarinaa sen enempää avaamatta voidaan sanoa että tämä elokuva onnistuu yhdistämään kummankin sarjan parhaimpia puolia erittäin toimivasti.

Erityisen hyvin toimii hahmojen toteutus. Päähahmot kuullostavat juuri siltä miltä pitää ja Troy Baker on todellakin erinomainen Batmanin äänenä.


Animaatiossa se ulkoasu on isossa osassa ja tämän kohdalla se toimii erinomaisesti. Batmanissa on hyvin paljon sellaista retrotyyliä sinisen viitan takia kun taas samalla kilppareissa on sitä modernia tyyliä siinä mielessä, että he ovat kaikki toisistaan erottuvia. Raph on iso ja lihaksikas, Don on pitkä ja hintele, Mike on pieni ja Leo on keskiverto. On mausteensa tarinaan tuovat niin Alfred, Batgirl kuin Robin (Damian variaatio), unohtamatta muutamia erinomaisesti valikoituja Batman roistoja ja Silppurin mutageenia.

Parhaiden puolien yhdistely toimii todella hyvin ja tarinan edetessä tulee vastaan todella upeasti tehtyjä kohtauksia sekä monia todella hauskoja pätkiä. Batmanin vakava olemus yhdistettynä TMNT:n rentoon huumoriin iskee todella hyvin. Mutta samalla on hienoa miten sankareita yhdistellään sopiviksi pareiksi sillä kyllähän Batman ja Leo ovat todella samankaltaisia, mutta sitten myös se vastakohdat kohtaa upeasti kun Miken lekkeriksi vetävä juhlatunnelma kohtaa asiallisen ja rauhallisen Alfredin.


Iso osa on tietenkin toiminta ja siinä suhteessa elokuvan asetelma on enemmän kuin kohdillaan. Mukana on niin paljon taitavia taistelijoita kun ninjat ottavat toisistaan mittaa. Toiminta on parhaimmillaan juurikin silloin kun siihen johtavat monet niin hyvin yhdessä toimivat osa-alueet.

Tiettyjä asioita jää todellakin kaipaamaan tämän kohtaamiselokuvan kanssa, mutta samalla aikaa täytyy myös todeta että aikaa on rajallisesti ja kaikki mitä elokuvassa haluaisi nähdä, ei vain mahtuisi siihen ilman että se tuntuisi todella täpötäydeltä. Mutta siinä olisi hyvä paikka jatko-osalle.

SPOILERS

_________________________________________________________________________________

Isoimpia huippukohtia ovat ehdottomasti Arkhamiin sijoittuvat pätkät joissa loistavasti valikoitu joukko Batman konnia kohtaa mutageenin vaikutukset ja muuttuu juurikin oikein valikoiduiksi eläimiksi. Siinä osataan todella hyvin yhdistää kahden sarjan suurimpia vahvuuksia. 

Tavallaan olisi ollut kiva jos olisi nähnyt tapauksia jossa Raph ottaa yhteen Banen kanssa ja Don jonkun huomattavasit neromman roiston. Mutta kyllä mukaan on saatu monta niin upeaa kohtaa, kuten se missä nostetaan esiin että Bane on joskus murtanut Batmanin.

_________________________________________________________________________________


Kokonaisuutena Batman vs Teenage Mutant Ninja Turtles on yllättävän hyvä elokuva. Sen idea vaikutti heti todella hyvältä, mutta toteutus olikin huomattavasti parempi miltä se aluksi vaikutti. Tämä on juurikin sellainen elokuva josta mielellään näkisi jatkoa, mutta myös tälläisenä yksittäisenä kokonaisuutenaan se toimii erinomaisesti.

 

+ Batman

+ Teenage Mutant Ninja Turtles

+ Erinomainen roistovalikoima

+ Parhaiden palasten yhdistely

 

- Paljon asioita joita jää kaipaamaan

- Tietyt tarpeettomat osat

 

Arvosana: 8,9

 

Fantastinen

torstai, 26. syyskuu 2019

Rambo: Last Blood

Elokuvasarjan henkiinherättäminen tai päättäminen vielä yhdellä elokuvalla on monesti vähän riskaabelia touhua. Joskus se nimittäin voi mennä pahasti pieleen. Rambo on jälleen yksi tälläinen elokuvasarja josta on vielä tarvinnut tehdä tälläinen viimeinen osa.

 

 

 

Sylvester Stallone on yksi näitä toimintatähtiä joka on monesti todistanut olevansa todella kovassa tikissä. Edellinen sarjan elokuva 'Rambo' on ehdottomasti sarjan parasta laatua jonka kanssa voi kilpailla vain se ensimmäinen elokuva 'First Blood'. Tällä kertaa tarina seuraa vanhuutensa päivinä kotitilalleen palannutta John Ramboa, joka veljentyttärensä vuoksi päätyy vielä kerran vuodattamaan verta, ja paljon.

Tarinaa sen enempää avaamatta täytyy sanoa että aluksi kaikki vaikuttaa etenevän tuttua kaavaa. Rambo on todella karskin oloinen, sukulainen joutuu vaaraan ja Rambo joutuu vastakkain todella pahojen ihmisten kanssa. Reippaasti puolet elokuvasta on kuitenkin aivan liian hidasta ja vasta se aivan viimeinen, Yksin kotona henkinen raaka yhteenotto on sitä todellista Rambo kamaa.


Last Blood on kokonaisuutena aivan liian hidas elokuva joka keskittyy paljon epäolennaisuuksiin ja onnistuu tekemään Rambosta melkoisen nyhvön ensimmäisellä puoliskollaan. Muutenkin elokuva tuntuu hukkaavan otteensa keskivaiheilla, kunnes se vasta aivan lopussa saa sen takaisin. Siitäkin huolimatta elokuvassa ei osata keskittyä oikeisiin asioihin.

Toimintaa on aika vähän ja vaikka se todella hienoa ja veristä onkin, niin ei tässä päästä samaan tunnelmaan kuin edellisessä elokuvassa. Loppuhuipennus kyllä toimii eikä Sylvester Stallone nyt ole sen huonompi kuin aiemminkaan, mutta tuntuu vain monesti siltä että Rambo ei vain ole enää Rambo.


SPOILEREITA

_________________________________________________________________________________

Ehkä eniten elokuvassa nyppii se jaksotus ja niiden avainasioiden jättäminen sivuosaan. Todella paljon elokuvassa keskitytään palikoiden asetteluun mutta se tehdään törkeästi Rambon uskottavuuden kustannuksella.

Se että Rambo ottaa kunnolla turpiinsa aluksi on jotenkin todella irrallista siitä millainen Rambon kuuluisi olla. Hänellä ei ole mitään taktiikkaa kun hän vain astelee vihollisten keskelle, sen sijaan että etenisi taktisesti.

Muutenkin Gabrielle on tehty todella naiiviksi ja jopa pirun tyhmäksi tytöksi, vaikka eipä Rambokaan alkuperäisen taktiikkaansa kanssa sieltä fiksuimmasta päästä itsekään ole.

Vielä sitäkin ärsyttävämpää on se että elokuvassa ei näytetä sitä, kun Rambo kostaa toiselle veljeksistä, hänet arpeuttaneelle. Tässä olisi ollut esimerkillisen hyvä tilaisuus vähän laittaa pahista ruotuun ja nähdä hänen viimeinen kauhistunut ilmeensä. Edellisen elokuvan pääpahis suolestettiin todella nopeasti, mutta se kohtaus oli tehty erittäin hyvin, tässä kohtaa on menty kunnolla metsään.

_________________________________________________________________________________


Kokonaisuutena Last Blood ei ole Rambon arvoinen lopetus. Siinä on samaa tyylikkyyttä mitä ensimmäisessä Rambossa, mutta se on aivan liian vähäistä, eikä siinä osata ottaa kunnolla irti kaikkea sitä, mitä hahmosta olisi pitänyt ottaa. Tälläisenään kyseessä no todella keskiverta toimintaleffa jossa se viimeinen vartti on sitä parasta antia ja about tunti elokuvasta on ihan turhaa täytettä.

 

+ Rambo

+ Verinen toiminta

+ Loppuhuipennus

 

- Valtaosa elokuvasta tuntuu tarpeettomalta täytteeltä

- Jaksotus ja juonen kuljetus

- Avainasioita ei näytetä

 

Arvosana: 4,5

 

Huonommalla puolella

perjantai, 13. syyskuu 2019

It: Chapter 2 - Se 2

SEn toinen luku päättää edellisessä elokuvassa alkaneen tarinan, kun 27 vuoden jälkeen Se palaa, jälleen Pennywisen hahmossa. Siispä, myös luuserit tekevät paluun.




Stephen Kingin (joka esiintyy myös tässä elokuvassa) yhteen parhaaseen kirjaan pohjautuva elokuva on tunnelmallisesti, tyylillisesti ja kauhutasoisesti samaa maata kuin edeltäjänsä. Aikuisia versioita lapsista esittävät mm. Jessica Chastain, Bill Hader ja James McAvoy. Vaikka he ovatkin niitä tunnetuimpia, niin jokainen luusereita esittävä tekee erinomaisen suorituksen. Melkeinpä voisi sanoa että sekä lapsi että aikuisversiot Richiestä ja Eddiestä ovat ne kaikista hauskimmat, mutta edelleen sanoisin että Sophie Lillis on elokuvakaksikon vahvin tähti nuorena Beverlynä. Tuttuun tapaan Bill Skarsgård jatkaa Pennywisen roolissa eikä taso nyt varsinaisesti muutu, se on yhtä hyvää jälkeä kuin aiemminkin.

Aikuisversioista Bill Hader on ehkä se kaikkein hauskin mutta kyllä tiettyä hatun nostoa ansaitsevat sekä Jay Ryan ja James Ransone Beninä ja Eddienä, sillä kumpikin tekee erinomaisen roolisuorituksen. Muutenkin näyttelijät tekevät todella hyvää jälkeä kummassakin elokuva, vaikka mukana on myös niitä vähän heikompiakin roolisuorituksia kuten Wyatt Oleff ja Teach Grant.


Tarinallisesti elokuva jatkaa kirjan linjalla, vaikka esiin ei tulekaan niitä kirjan monia kauhuhienouksia ja Pennywisen monipuolisuus pysyy edelleen varsin rajattuna ja klovnisidonnaisena. Tarina alkaa kun Pennywise herää horroksestaan ja kuin häntä odottaen, aikuinen Mike huomaa oitis kauhulähteen paluun ja kutsuu kaikki luuserit takaisin Derryyn. Pikku hiljaa heidän muistonsa alkavat palata ja samalla he saavat tietää lisää siitä, mitä heidän on tehtävä, välttääkseen karun kohtalon.

Se mikä on elokuvan suola on luuserien keskinäinen kemia ja menneiden tapahtumien mieleenpalauttaminen. Siinä missä Ben on muuttunut todella paljon aiemmasta itsestään, ei Eddie ole muuttunut juuri yhtään. Mike ei ole koskaan lähtenyt Derrystä kun taas muut ovat ja niin Beverly kuin Eddiekin ovat omilla tahoilleen luoneet lapsuutensa hirveydet uudestaan elämäänsä. Se miten hienosti elokuva etenee ja rakentuu kantaa lähes 3 tuntista kokonaisuutta eteenpäin. Elokuva rakentuu todella hienosti eikä tunnu missään kohtaa juuri laahaavan, kunhan vain lähtee ensin kunnolla käyntiin.


Kauhu on tietenkin avainosassa koko elokuvassa. Hyvin usein kauhu on hiljalleen kasaantuvaa ja taustalla kehittyvää joka sitten laukeaa yhteen nopeaan säikäytykseen tai äkkiä kiihtyvään syöksyyn. Se toimii erinomaisesti sillä vaikka ajoittain langetaankin siihen halpaan säikyttelyyn, niin toinen toistaan groteskimmat hirviöt onnistuvat luomaan hyvin karmivia hetkiä joissa onnistutaan ajoittain todella yllättämään.

Mitä tulee kauhuelokuviin yleensä, niin ne jotka eivät käytä halpaa (jump scare) säikyttelyä, vaan metodisempaa psykologisempaa ja hienovaraisempaa kauhua hyväkseen, toimivat paljon paremmin. It 2 on kuin yhdistelmä näistä kahdesta sillä se säikyttely on jatkuvaa, mutta monesti ne hitaatkin hetket toimivat todella hyvin ja elokuvassa on todellakin muutamia erityisen onnistuneita kauhun hetkiä.


Kokonaisuutena It 2 on yksi parhaita Stephen King filmatisointeja, vaikka se ei SEn syvintä olemusta vieläkään täysin hyödynnä, vaan jumittaa klovniasuun. Vielä on vähän aikaista sanoa että olisiko tämä edeltäjäänsä parempi, sillä molemmat ovat todella samankaltaisia elokuvia ja about yhtä uskollisia lähdemateriaalille. Jos nyt pitäisi sanoa niin kyllä tämä ainakin on hauskempi elokuva.


+ Loistavat näyttelijäsuoritukset

+ Tarina

+ Tunnelma

+ Huumori


- SE ei vieläkään ole todellinen SE

- Sortuu usein halpaan säikyttelyyn


Arvosana: 7,8


Erityinen